vanha pihapiiri hiljentynyt

Vuosia sitten kuljin reittiä, jossa katseeni usein hakeutui pieneen mökkiin. Se oli piilossa tiheän puutarhan keskellä, omenapuut ja marjapensaat kätkivät sen lähes kokonaan katseilta. 
Joskus kun kuljin ohitse huomasin vilahdukselta vanhan naisen puuhailevan pensaiden ja puiden kätkemässä puutarhassa. Hän liikkui, melkein kuin hän ei haluaisi tulla nähdyksi. Toisinaan taas näin hänet postilaatikolla, hakemassa päivän lehteä. 
En koskaan vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, emmekä edes nyökänneet toisillemme. Hän oli kuin osa maisemaa, osa sitä kiinnostavaa mysteeriä, joka 
kulkureittini varrella 
oli. 
Joulun aikaan mökin ikkunoilla loistí kynttilät. Valaistus teki pihapiiristä tunnelmallisen paikan keskellä talvikauden hiljaisuutta.
Sitten, eräänä keväänä mökin ohitse kulkiessani mökin ja huomasin, että että jotain oli muuttunut. Piha oli hiljainen, ja ainoat äänet olivat vanhan koivun hatarasta pöntöstä kuuluva tiaisperheen viserrys. Uteliaisuus sai minut poikkeamaan tieltä pihalle, ei jälkeäkään asukkaasta. 



En koskaan tiennyt naisesta enempää tai minne hän katosi. 
Hän jäi vain muistoksi, osaksi sitä salaperäistä mökkiä ja sen kätkettyä puutarhaa. 
Mökki seisoo siinä, hiljaisena muistona yhdestä elämän jaksosta.